Vihreä Puolue

Elämän puolesta

Vihreä ay-liike teoriassa ja käytännössä

Vihreä ay-liike teoriassa ja käytännössä

Dan Jakopovich

Uusi aalto on kehittynyt kansainvälisessä antikapitalistisessa liikkessä viime vuosikymmenten aikana. Yhtenäisen, itsevarman ja tervetulleen muotoutumisen sijaan se on piileskellyt teoreettisissa ja käytännöllisissä marginaaleissa, yksisilmäisen puoluepolitiikan, eturyhmien ja kansalaisjärjestöjen tukehduttamana. Ilmestyen ajoittain “idän tähtenä” sinne missä otolliset sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet tai näkemykselliset aloitteet antoivat sille laajaa huomiota ja määrätietoisuutta kukoistumiseen.

Suurin toivo työväenliikeen vihertymiseen on hajautetussa, ruohonjuuritason järjestäytymisessä. Näköalattomuus, lahjottavuus ja sisäänrakennettu autoritaarisuus ay-liikkeen virkamiehissä on todettu yhä uudelleen ja uudelleen. Ainoastaan alhaalta ylöspäin suuntautuva, jäsenistöstä etenevä lähestymistapa ammattiyhdistystyöhön voi todella auttaa luonnonsuojelua ja laajempaa sosiaalista muutosta.

Vihreän ay-liikkeen perusperiaate on että työtaistelut ja taistelut luonnon puolesta eivät ole välttämättä erossa, vaan ovat potentiaalisesti toisiaan vahvistavia. Perusta toimivalle yhteistyölle eri liikkeiden välillä on organisoida vastavuoroista kunnioitusta ja toisiaan tukevia liittoumia, lähestymistapana moninaisuudessaan yhtenäinen.

Osittain vastauksena työväenluokan deradikalisaatioon ja traditionaalisten “työväen organisaatioiden” (staattisten, byrokraattisten poliittisten puolueiden ja liikeunioneiden) integraatiosta johtuen on erityisesti 60- ja 70-lukujen vaihteesta saakka ollut laaja käytännöllinen ja teoreettinen vetäytyminen kysymyksistä jotka koskevat luokkaa ja erityisesti luokkataistelua, erityisesti “uusissa sosiaalisissa liikkeissä” jotka ovat saaneet suosiota toisen maailmansodan jälkeen.

Uusliberaalin globalisaation käynnistyttyä, on tapahtunut vetäytyminen aiempiin asemiin. Kansan poliittisen “edustuksen” purkaminen (erityisesti sosialidemokraattisissa puolueissa), työläisten oikeuksien ja elinolosuhteiden huonontuminen. Kuuden tunnin työpäivä näytti todellisemmalta 1900-luvun alussa (ja jotkut myös vaativat sitä silloin) kuin tänään.

Samanaikaisesti de facto työolojen huonontumisen kanssa on jatkunut työpaikkojen epäpolitisointi. Samalla yleinen aktivistikulttuuri suhtautuu edelleen vihamielisesti “työasioihin”. (vaikka tämä suhtautuminen on osittain muuttunut viimeaikoina, erityisesti johtuen “uudesta organisoitumismallista” esimerkkinä Oikeutta Siivoojille -kampanja).

Ihmisten dynaaminen ymmärtäminen työläisinä ja työläisten ymmärtäminen aktivisteina on kadoksissa. Jo monta vuosikymmentä on esiintynyt alistamisen konseptin muutosta tuotantosuhteista (hyväksikäytön materiaalisena perustana) kulutukseen, erityisesti monien valtavirran vihreiden joukossa, jotka haluaisivat pitää meidät sidottuina rooleihimme kuluttajina, joissa luonnostaan suhteellisen voimattomia ja melkein aina epäorganisoituneita. Tämä lähestymistapa, yleisesti ymmärretynä ja toimeenpantuna, tuottaa individualistisen ja moraalisen korvikkeen kestävälle poliittiselle aktiivisuudelle.

Kansa on materiaalisesti voimakkaimmassa roolissa tavaran ja palveluiden tuottajana…

On tärkeää tunnistaa keskeinen merkitys jonka luokka ja luokkataistelun vallankumoukselliset seuraamukset antavat tuotannossa. Kansa on materiaalisesti voimakkaimmassa roolissa tuotteiden ja palveluiden tuottajana, kykenevänä pidättämään työtä, ja myöskin demokraattisesti valtaamaan tuotantovälineet ja tuotteiden jaon.

Elämän materiaaliset olosuhteet rajoittavat ja muokkaavat kansan ihmisyyttä, tämän vuoksi kamppailun noita olosuhteita vastaan täytyy myös olla konkreettista:

Uusien identiteettien perusta expressiivisinä ihmisolentoina vieraantuneiden luokkaidentiteettien transkendenssissa merkitsee onnistunutta kamppailua itse valtarakenteista, systematisoinnista, hierarkiasta ja kurista joka vallitsee konkreettisesti työpaikalla. Ei voi olettaa että työpaikka yksinkertaisesti kuihtuu pois uuden identiteetin kukan puhjetessa.¹

Murray Bookchin hylkää syndikalistisen strategian kapea-alaisena ekonomismina², ja vaikka on totta että syndikalististinen liike on usein syyllistynyt “kulttuuriseen workerismiin”, produktivismiin sekä työväenluokan ja sen roolin ihannointiin erityisesti menneisyydessä, on tämä asenne haastettu laajasti liikkeen piirissä ja on toissijainen tendenssi nykyään.

Hyläten uskomuksen työpaikan tulevaisuudesta poliittisen ja sosiaalisen muutoksen areenana, Bookchin painottaa sensijaan keskittymistä “yhteisöön” (vaikka yhteisöjä on olemassa ilman työpaikkoja ja luokkia). Kun Bookchin puhuu libertaarista munisipalismistaan, hän sopivasti unohtaa että nimenomaan syndikalisteilla on vahvin ja onnistunein traditio yhteisöjen organisoinnissa kaikkien libertaaristen virtausten joukossa ja laajemminkin.³

Joka tapauksessa, demokraattinen ay-liike alhaalta ylöspäin ei ole yhteensopimaton siirryttäessä alueellisiin rakenteisiin, sosialisoituihin tuottaja-kuluttajayksiköihin ja tarpeenmukaiseen, voittoa tavoittelemattomaan tuotantojärjestelmään. Jäsenistöstä etenevä ay-liike voisi tarjota tarvittavaa neuvosto-infrastruktuuria hajoitetulle päätöksenteolle ja distribuutiolle, ainakin siirtymävaiheessa.

Vihreät syndikalistit väittävät että selviytyminen ekologisesta tuhosta riippuu jaetusta vastuusta jolla hilpeitä elämäntapoja kehitetään suhteessa välittämiseen, oman lajimme sisällä ja suhteessa muihin lajeihin. (katso Bari, 2001). He esimerkiksi visioivat työläisten yhdistyksen joka on sitoutunut purkamaan tehdasjärjestelmän, sen työkurin, hierarkian ja jaottelun. -kaikki asioita jotka Bookchin tunnistaa (Kaufmann ja Ditz, 1992; Purchase, 1994; 1997b). Tämä sisältää sekä joidenkin tehtaiden todellisen tuhoamisen että toisten muuttamisen kohti “pehmeää”, pientä ja paikallista tuotantoa.⁴

Uuden yhteiskunnan rakentaminen vanhan kuoreen edellyttää muutoksia siinä kuka hallitsee tuotantoa, mitä tuotetaan ja kuinka. Tämä voidaan saavuttaa vain kokonaan demokratisoimalla työpaikat ja vahvistamalla yhteisöjä. “Kysymykset maan omistamisesta ja hallinnasta eivät ole mitään jos ne eivät ole luokkakysymyksiä”⁵

Vihreät porttikiellot

Viitekehys jossa Australian tunnetuimmat vihreät porttikieltotaistelut (joissa työläiset kieltäytyivät työskentelemästä projekteissa joita pidettiin luonnolle tuhoisina) tapahtuivat muistuttaa nykyistä viitekehystä jossa laajamittainen työväen asuinalueiden gentrifikaatio (“uudistaminen”) tapahtuu.^*

Kodin ostajien etu ja arkkitehtooninen perintö hävisivät puhtaan spekulatiiviselle rakentamiselle. Yhdessä vaiheessa Sidneyn liikekeskustassa oli 929 000m² vapaata toimistotilaa, vaikka samaan aikaan ihmiset etsivät ensikotia tai asuntoa turhaan.⁶

Ensimmäinen vihreä porttikielto toteutettiin Builders Labourers’
Federationin (BLF) toimesta, kohde oli Kelly’s Bush viimeinen jäljelläoleva pusikko Hunter’s Hillin lähiössä Sidneyssä.

Vihreät porttikiellot muiden saavutusten ohella, suojelivat historiallisia rakennuksia 1700-luvulta jotka oli tarkoitus purkaa toimistotilan vuoksi, ja estivät Royal Botanic Gardenin muuttamisen parkkitilaksi Sidneyn oopperatalolle.

Liitto asetti porttikiellon jos yhteisön tuki ilmaistiin innostuneissa väenkokouksissa joita järjestivät huolestuneet ihmiset. (42 vihreää porttikieltoa järjestettiin 1971-74 välisenä aikana, kunnes BLF liiton johtoelin erotti ammatiosaston johdon poliitikkojen, median ja gryndereiden lämpimällä tuella. “Sen perusteella että New South Walesin ammattiosasto on ylittänyt tavanomaisen ammattiliittotyön rajat.”⁷

…tämänkaltainen suora toiminta on paljon tehokkaampaa luonnonsuojelua kuin lobbaaminen ja symboliset teot…

On arvioitu että BLF:än vihreät porttikiellot estivät noin 18 miljardin Australian dollarin (2005 rahassa) arvosta rakentamista.⁸ Vaikka paikallinen BLF:än aloitteellisuus tukahdutettiin, liike levisi muihin liittoihin. Heidän kokemuksena on erityisen tärkeää koskien yhtiöiden ja Britannian hallituksen kasvavia vaatimuksia uusien ydinvoimaloiden rakentamiseksi. Esimerkiksi:

1976 Australian ammattijärjestöjen neuvosto asetti porttikiellon uraanin louhinnalle, käsittelylle ja viennille. Kansallinen lakko vuonna 1977 sai Queenslandin junavahdille hänen työnsä takaisin vahdin saatua potkut uraanilastin pysäyttämisestä. Vuonna 1981 Darwinin ammattijärjestöt estivät uraanin lastauksen vientiin useita viikkoja, kunnes australian ammattijärjestöjen neuvosto vihdoin tuli väliin maan hallituksen painostuksesta. Lokakuussa tänä vuonna (2007), Brittiläinen lentotukialus Ark Royal lopetti yritykset telakoitua Melbourneen kymmenpäiväiselle “hyväntahtoisuusvierailulle”. kun merimiehet kieltäytyivät lähettämästä luotseja, tukien aseistariisuntaryhmiä joiden mukaan aluksessa oli ydinkärkiä.⁹

Australialaisten työläistovereidemme esimerkki osoittaa että missä tarpeellinen koulutus ja organisaatiotyö on tehty, työläiset ovat valmiita toimimaan luontoa puolustaen. (aivan kuten Yhdysvaltalaiset ja Irlantilaiset työläiset ovat tehneet suoraa toimintaa solidaarisuudesta Etelä-Afrikan tovereille.) Vaikka toiminnasta seuraisi lyhytaikaisia taloudellisia vaikeuksia.

…liittouma jota hän suunnitteli oli mahdollinen vain jos luonnonsuojelijat kouluttaisivat itseään työläisten ongelmista…

Tämänkaltainen suora toiminta on paljon tehokkaampaa luonnonsuojelua kuin lobbaaminen ja symboliset teot, joita suosivat itsensä “Äiti Maan” puolustajiksi julistautuneet. Sen sijaan että keskittäisimme vähäiset voimavaramme lobbauskampanjoihin tai yksittäisiin symbolisiin aktioihin joiden tarkoituksena on painostaa meidän hyväksikäyttäjiämme (vaikka tämänkaltaisilla aktioilla on paikkansa ongelmien esiintuonnissa laajempaan tietoisuuteen tai moraalin ylläpidossa), meidän tulee keskittää ponnistelumme työpaikkojemme organisointiin ja yhteisöihimme jotta rakentaisimme paremman ympäristön itsellemme.

Tämä voi sisältää niinkin tavanomaisia kampanjoita kuin työpaikan organisoinnin vastustamaan myrkyllisiä kemikaaleja. -Kampanja joka implisiittisesti ja kunnolla ohjattuna menee selvästi pidemmälle kuin oikeus puhtaaseen ympäristöön ja esille nousee kysymyksiä työpaikan ja ympäristön yhteyksistä, kenellä on oikeus kontrolloida työprosesseja ja erilaisten ay-liike organisaatioiden ja aktiivisuuden tarpeesta.¹⁰

Muutamia maininnan arvoisia kampanjoita:

Rakennusmiehet, merimiehet, ahtaajat, rekkakuskit ja rautatietyöläiset boikotoivat kaikkea työtä jolla oli yhteys ydinvoimateollisuuteen ja Franklin River projektiin joka olisi jättänyt Tasmanian kansallispuiston tulva-alueeksi. (mukaanlukien aboriginaalien maat) suuren vesivoimaprojektin vuoksi. Samalla tavalla työläiset vastustivat Amax suuryrityksen öljynporaus- ja timanttikaivosprojekteja aboriginaalien mailla Noonkanbahissa. Työläiset tukivat myös aktiivisesti aboriginaalien suorittamaa alueen militanttia valtausta. 1980-luvulla Britannian aktiivijäseniset merimiesunionit boikotoivat ydinjätteen sysäämistä mereen, pakottaen hallituksen hylkäämään politiikan. Brasiliassa kumityöläiset liittoutuivat alkuasukkaiden ja luonnonsuojelijoiden kanssa vastustamaan suurten maanomistajien ja yritysten aiheuttamaa valtavaa metsäkatoa Amazonin sademetsässä. Heidän onnistumisensa johti ay-aktivisti Chico Mendesin palkkamurhaan joulukuussa 1988, mutta kamppailu jatkuu.¹¹

BLF:än paikallisosaston johtaja Jack Mundey argumentoi jokin aika sitten:

“…Vihreän porttikieltoliikkeen poliittinen merkitys on siinä, että se muodosti voitokkaan liittouman luonnonsuojelijoiden ja ammattiyhdistysväen välille. Kun 90% prosenttia väkiluvusta asuu kaupungeissa, rakennetun ympäristön suojelu on elintärkeää, ja ay-liikkeet ovat eritysen hyvissä asemissa vaikuttamaan kaupunkiympäristöjen rakentamiseen: Tehtävä kestävän yhteiskunnan aikaansaamiseksi ihmiskasvoisena, ekologisella sydämellä ja tasa-arvoisella keholla, vaatii valtavaa yhteistä ponnistusta sekä luonnosuojelijoilta että järjestäytyneeltä työväenluokalta.”¹²

“Metsäsodat”

Tyynen valtameren luoteisosassa

David Pepper esitti että libertaarisen ay-liikkeen nousu saattaisi virkistää vihreää liikettä Pohjois-Amerikassa samoin kuin syndikalismi virkisti työväenliikettä 1900-luvun alussa.¹³

Wobbly ja Earth First! Organisaattori Judi Bari saavutti tuota tavoitetta enemmän kuin kukaan muu. Vuonna 1989 hän neuvotteli liittouman hyväksikäytettyjen metsureiden ja radikaalien luonnosuojelijoiden välille. Tavoitteena oli sitoutua suojelemaan punapuumetsiä Pohjois-Kaliforniassa. Järjestöksi hän organisoi Maailman Teollisuustyöläiset (Industrial Workers of the World) -järjestön. Jäseninä oli työläisiä ja ekoaktivisteja.

Itsekin työläisperheestä tulleena hän ymmärsi että liittouma jota hän visioi oli mahdollinen vain jos luonnonsuojelijat kouluttavat itseään työläisten ongelmista, ja hän ymmärsi myös että he voivat työskennellä yhdessä vain molemminpuolisen kunnioituksen ja avunannon hengessä. Tämä tarkoitti “ekologisen moralisoinnin hylkäämistä ja jonkinasteista herkkyyttä työläisten huoliin ja murheisiin”¹⁴ Hän tähtäsi Earth First!-liikkeen muuntamiseksi kapeakatseisesta luonnonsuojeluliikkeestä sosiaaliseksi liikkeeksi joka muuttaisi sosiaalisia suhteita itsessään. Uusi ja kekseliäs tapa jolla hän toimi oli epäilemättä syynä siihen miksi hän ja kollegaorganisaattorinsa Darryl Cherney yritettiin murhata autopommilla vuonna 1990. FBI syytti heitä välittömästi tarkoituksenmukaisesta itsensä räjäyttämisestä.

Hän taisteli päättäväisesti työstä riippuvaisten ihmisten polarisaatiota vastaan yhteisöissä, ja samaan aikaan puhui luokkajännitteistä ja epätasa-arvosta jotka yleensä lakaistiin maton alle. He sopeutuivat luovasti ympäröivään väestöön.¹⁵Työympäristön ongelmia kuten terveys- ja turvallisuusseikkoja käytettiin toimivina aseina metsäyhtiöitä vastaan.

“Omalla työllään Bari muodosti todellisia yhteyksiä kärsivien metsurien ja nykyisen ekologisen tuhon välille. Työtaisteluiden historiasta tulee osa ekologian historiaa.”¹⁶ Hän auttoi Earth First!-liikettä omaksumaan väkivallattomat suorat iskut ja kieltämään metallipiikkien asentamisen puiden runkoon sekä muita taktiikoita jotka vahingoittivat puita ja metsureita, taistellen “ekoterroristi”-imagoa vastaan joka oli yhtiöille edullista.

“Tätä järjestelmää ei pysty pysäyttämään voimakeinoin. Ainoa keino joka mielestäni sen pysäyttää on massiivinen yhteistyön lopettaminen.”

Kannattaen kauaskantoisempia taktiikoita kuin teatraalisia mielenosoituksia ja ajattelematonta sabotaasia. Hän vastusti väkivaltaisia kapinallisia kästyksiä joita usein esiintyy kun kun ihmisten todellisen vallan lähteet lyödään laimin. Wobblylaisella äänenpainolla Bari huomautti: “Tätä järjestelmää ei pysty pysäyttämään voimakeinoin. Se on väkivaltaisempi ja armottomampi kuin mikään kansan vastarintaliike. Ainoa keino joka mielestäni sen pysäyttää on massiivinen yhteistyön lopettaminen.”¹⁷

Vastustaen jatkuvasti työläisten syyttämistä, ja kritisoiden olematonta luokkatietoisuutta monien Earth First!-liikkeen jäsenten keskuudessa, hän painotti että heidän tulisi keskittyä syihin, ei vain seurauksiin. Ekologisen tuhon ja hakkuuyhteisöjen hyväksikäytön alkusyy on yhtiöiden ahneus. Oli välttämätöntä osoittaa yhteys kestämättömien avohakkuiden ja työläisten irtisanomisien välillä. (“kun kaikki puut on hakattu, työtkin katoavat”). Tämä oli yhteydessä työtehon nopeuttamisen vastustamiseen ja ympäristövaarojen joita työläiset ja heidän yhteisönsä joutuivat sietämään, osoittamisessa. Hän tiivisti vihreän ay-liikkeen idean kattavuudesta, laajoista solidaarisuusverkostoista ja strategisista asemista valtarakenteita vastaan:

“Vallankumouksellisen ekologisen liikkeen tulisi organisoitua myös köyhien ja työtätekevien ihmisten joukossa. Koska työläiset työskentelevät koneilla. Ja vain pysäyttämällä tuhon koneet me voimme koskaan toivoa loppua tälle hulluudelle.”¹⁸

Dan Jakopovich on osallistuvan demokraattisen vasemmiston merkittävän uuden lehden päätoimittaja. Lehti ilmestyy ex-Jugoslavian alueella (pääosin Serbiassa, Kroatiassa, Bosniassa ja Herzegovinassa sekä Sloveniassa). Lehti on nimeltään Novi Plamen http://www.noviplamen.org